Kaavoitusresevi vai suunnittelun mahdollisuus?

Kulttuuriympäristöt näyttävät viimeksi kuluneen vuosikymmenen mittaan saaneen monessa kaavahankkeessa kyseenalaisen roolin joutua uudisrakentamisen temmellyskentiksi, lähes raakamaan asemaan. Näin on osattu toimia yhtä hyvin maalla kuin kaupungeissakin, vaikka kaavoitusta ja rakentamista ohjaava lainsäädäntö on kulttuuriympäristöjen kohdalla poikkeuksellisen vaativa.

Juuri mistään muusta asiakokonaisuudesta ei ole yhtä johdonmukaisia kirjauksia läpi koko pitkän ja monipolvisen Maankäyttö- ja rakennuslain. Kulttuuriympäristöt, niiden ominaispiirteet, niiden vaaliminen ja suojelu sekä säilyminen on otettava huomioon kaikilla kaavatasoilla, jokaisessa talon, tien tai puiston rakennushankkeessa samoin kuin niiden kunnostamisessakin. 

Kyse ei siis vähääkään ole mistään kaavoituksen maareserveistä tai vielä vähemmän ”röttelöiden ja ryteikköjen” korvaamisesta uudella ja uljaalla.

Naapurimaassamme Ruotsissa ajattelutavat ovat tyystin toisenlaiset. Vaikka siellä on kulttuuriympäristöiksi luetteloitua kansallisomaisuutta moninkertainen määrä koto-Suomeemme verrattuna, siellä ajatellaan nykyään, että kulttuuriympäristöt ovat suunnittelun korvaamaton voimavara ja mahdollisuus.

Saattaa olla, että ruotsalaiseen ajattelutapaan kuuluu haikailla menneitä suuruuden aikoja, mutta tärkeämpää on, että siellä lähes jokaisessa kaupungissa ja kylässä on huolella säästettyjä ja entistettyjä aineellisia muistoja menneitten polvien työstä ja elämästä. Ne on Ruotsissa pidetty osana jokapäiväistä käyttöympäristöä, useinkin hyvin arkisten toimintojen sijaintipaikkoina ja erityisesti haluttuina asuntoina.

Kulttuuriympäristöjen kohtaloitten punnertaminen naapurimaamme viitoittamaan suuntaan on eräs JOY-vuoden suuria missioita, niin vaikealta kuin Ruotsin mallin seuraaminen joskus saattaa tuntuakin. Ja jos ajatus vaikuttaa liian vastenmieliseltä, voidaan aina vedota Tanskaan tai Norjaan. Myös ne ovat kumpainenkin kannustavia esimerkkejä.

Heikki Kukkonen 15.12.2009