Sielunvihollisen keksintö?

Tilakustannusten maksaminen sisäisinä vuokrina on kunnallinen (ja valtionkin) käytäntö, jonka siunauksellisuus on osoittautunut vähintään kyseenalaiseksi. Alkuperäisenä tavoitteena oli kai pyrkimys tehdä näkyviksi tilojen ylläpidosta aiheutuvat kustannukset, sellaiset kuin huolto, lämmitys, korjaukset jne. Mikäs siinä, voihan rahaa siirrellä kunnassa taskusta taskuun, muun tekemisen puutteessa. Mutta kun vanhoista tiloista aletaan periä niiden johonkin irrationaaliseen myyntihintaan perustuvia pääomakuluja, ollaan jo pahasti tuulen vietävinä. Koulutalo, päiväkoti tai kirjastorakennus, joka aikoinaan on rakennettu verovaroin tai ehkä lainalla, joka sekin on hoidettu verovaroin, ei aiheuta enää pääomakustannuksia. Kunnan kiinteistötoimi vaurastuu ja sivistys- tai sosiaalitoimi, onneton maksaja, kärvistelee itseaiheutetussa rahapulassaan.

Helsinki aikoo lopettaa eri puolilla kaupunkia sijaitsevia erikoismuseoitaan noihin onnettomiin kiinteistökustannuksiin vedoten. Kaupunginosien palvelutarjonta köyhtyy entisestään, isot keskukset tukevoituvat ja kaupunkilaiset kärsivät. Lieköhän tuo ollut tilakustannusten alkuperäinen tarkoitus?

Ikääntyneet arvorakennukset ovat monesti museoina juuri sentapaisessa käytössä, jossa niiden iästä johtuvat ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa. Taloa ja perinteisiä rakennustapoja voidaan esitellä samalla kun itse sisältöäkin.

Tilaskustannusten keksijä, arvatenkin sarvipäinen häntäniekka, hieroo käsiään tyytyväisenä itseensä, kun kukaan ei ilkeä tai osaa asettaa hänen aikaansaannoksiaan kyseenalaiseksi - joitakin yksinkertaisia sieluja kenties lukuunottamatta.

Heikki Kukkonen