Tornitartunta

Maltillinen kaupunkikuva, tai ainakin sopusuhtainen kaupungin silhuetti, se on ollut monen suomalaisen kaupungin tavaramerkki jo kauan. Nyt on suunta toinen, ehkä ihanteetkin. Ylikorkeita torneja pukkaa kohta joka taholle, Helsingistä Savitaipaleelle ja Lahdesta Joensuuhun. Korkeudella kilpailu ei vielä ole ehtinyt aivan mahdottomiin mittoihin, mutta Helsingin Pasila taitaa olla rehvakkaitten aikomusten sarjassa johdossa yli nelikymmenkerroksisilla vonkaleillaan.

Sopusuhtainen kaupunkikuva ja siihen kuuluva ihmisen mittainen rakennustapa on eräs suomalaisen kaupunkikulttuurin juurevista ominaispiirteistä. Kenties liika Dubaissa matkailu tai Kaukoidän ihmettely on saanut meikäläisetkin rakentajat, suunnittelijat ja liikemiehet haikailemaan kaupunkiemme ”kilpailukykyisen ja dynaamisen ulkonäön” perään, kuten pilvenpiirtäjiin liitetyt attribuutit tavallisimmin kuuluvat. Nyt on saatu vielä lisäpontimiksi arvelut tonttimaan loppumisesta ja ilmastonmuutoksen uhkakuvista. Kummatkin aiotaan ratkaista näppärällä tornituksella, kuten shakinpelaajat vaarallisen tilanteen takalinjoillaan.

Kansalaismielipide on eri kannalla. Ylikorkea rakentaminen saa mielipidetiedusteluissa tylyn tuomion. Olisikohan totta, että eräs kulttuuriperintömme ominaisuus kuuluu ns. sydämen sivistyksen piiriin? Olemme kai niin monessa polvessa tottuneet asumaan maan pinnalla; mäen kupeessa, rannan tuntumassa tai metsänrajan sisäpuolella, että koko suomalaisen ympäristökäsityksen sisältökin on sitä perua. Tuntuu siltä, että oma arkipäivän urbanisaatiomme mieluusti hakee käsitteistönsä ja ihanteensa puukaupunkien monimuotoisesta vilkkaudesta tai kadotettujen kirkonkylien tasapainoisesta kauneudesta.

Öykkäriarkkitehtuurilla on vuosien saatossa maatamme paljon pilattu, vaikka kansa on vastaan vikissyt. Meneillään oleva kampanjavuosi koettaa muuttaa vikinän jykeväksi ympäristöpuheeksi.

Heikki Kukkonen  8.2.2010