MUSTA JÄÄ

Heh, nyt tuli provosoivaa tekstiä . Uskaltaudun kommentoimaan, olematta arkkitehti. Tai just siksi..

Kokemus tietysti on kulttuuriperintöä. Mutta ehkä on niin, ettei kulttuuriperintöä kaikissa ulottuvuuksissaan sittenkään haluta ottaa huomioon. Kulttuuriperinnön vaalijatkin saatavat juuttua vain materiaan, olevaan aineelliseen kulttuuriperintöön, eivät niinkään osaamiseen, tietoon, taitoon tai kulttuuriin sen takana. Tai ei ajatella, että tuota kulttuuria voi uudistaa. Tässä suhteessa tilanne on minusta kohentumassa, esimerkkinä vaikka Talonpoikaiskulttuurisäätiön viime vuosien operaatiot.

Tilanne voi osaltaan johtua siitäkin, että luovuus ja innovatiivisuus sekä kulttuuriperinnön huomioiminen ja hyödyntäminen (yhä vaan) nähdään toisilleen vastakkaisina. Missään ei ole säädetty, että näin on tai tarvitsisi olla. Käynti vaikkapa Fiskarsissa olevassa puunäytteyssä kertoo aivan toista.

Yhtenä syynä voi olla yhä hienon funkiksen ja sen jälkeläisten raskas (?) perintö, johon aina vaan kasvamme.

Rakennusperinnön (tai oikeastaan: rakentamisen perinnön) hyödyntäminen, ympäristökulttuuri, hyvä rakentaminen, ekologinen rakentaminen lienevät kaikki yhdistettävissä yhdeksi kokonaisuudeksi. Sen peräänhän tuossa kuulutat.

Kuten sanot, Mikko, kulttuuriperintömme on jatkumo, myös meidän ohitsemme, tuleviin polviin. Ongelma vain näyttää kärjistyvän siihen historiattomuuteen tai "puhtaalta pöydältä" aloittamisen ihanteeseen, jossa uskotaan ettei mitään merkittävää ole ollut ennen meitä eikä tulevaisuudellakaan ole niin väliä. Nöyryyden puutettakin se taitaa olla. Melkein kaikki arkkitehdit uskovat olevansa pikkualvareita ja liki jokainen kunnanisä mininapoleon.
Mistä ihmeestä ne hulvattomat italiaanot ovat oppineet, vähäisin rakennusurakoitsija pienimmissä Toscanan kaupungeissakin, rakentamaan modernia perintönsä jatkeeksi, niin ettei aina tiedä missä kohtaa kylää menee tuhannen ja missä kahden tuhannen vuoden ikäraja. Osaatko sanoa?
Heikki Kukkonen

Heikki,

en osaa sanoa - ainakaan miettimättä enkä ainakaan kovin lyhyesti, ehken yritäkään.

Osa asiaahan on se, mitä asiakkaat, tilaajat odottavat. Jos tai kun hyväksi koettu riittää niin mitäs sitä muutakaan. Eihän se pysähtyneisyyttä tarkoita, vaan taloudellisen, sosiaalisen, kulttuurisen, fyysisen ympäristön sekä kokemuksen huomioimista.

Kulttuuripolitiikan, kulttuuriperintöpolitiikan kentillä, Euroopassa ja muualla on menty yhä enemmän monimuotoisuuden ja moninaisuuden kunnioittamiseen, oikeuteen kulttuuriperintöihin (monikossa).

Samalla se tarkoittaa, ettei ole automaattisesti vain yhtä totuutta, yhtä paradigmaa siitä, mikä kulttuurissa on oikein tai hyvää, tai mitä se saa/ei saa olla.

Väkiluvultaan pienessä maassamme edistys ja kehitys on herkästi kytketty (ainakin yritetty kytkeä) yhteen asiaan tai näkökulmaan kerralla. Olisiko se sittenkin toisin: oikeaa edistystä, sen edellyttämiä vaihtoehtoja, luovuutta, niiden kautta myös taloudellisia ja sosiaalisia hyötyjä, kilpailukykyä ja markkinoitakin saadaan pikemminkin moninaisuuden kunnioittamisen ja siihen kannustamisen kautta.

Samalla tavalla sitten rakentamisessa ja arkkitehtuurissa. Ja samalla tavalla ehkä myös vaikkapa restauroinnissa.

Taisi mennä hiukan raakilemaiseksi pohdinnaksi. Jatka, jos antaa aihetta.

Hei

Mikko, viittauksesi Suomen väkilukuun sai minut kirjoittamaan alla olevan. Ymmärtääkseni et viestissäsi mitenkään vetoa väkilukuun selittävänä tekijänä, joten alla olevat sanani eivät ole suunnattu sinulle. Pikemminkin ne on suunnattu kaikille niille ihmisille, jotka elämäni varrella erilaisissa tilaisuuksissa, luennoilla, seminaareissa ja haastatteluissa ovat käyttäneet vähäinen väkemme-argumenttia selityksenä milloin millekin puutteellemme.

Suomessa asuu noin 5,3 miljoonaa ihmistä, jota pidetään vähäisenä väkimääränä yhden valtion alueella asuvaksi.

Monissa tapauksissa väestön määrä voi selittää, miksi jokin on näin tai miksi jokin ei ole näin. Yhtä lailla, monissa tapauksissa väkimäärään vetoaminen on haluttomuutta katsoa sisintään, omia asenteitaan, omia henkisiä ja psyykkisiä lukkojaan, omaa suojautumistaan ja käpertymistään.

Tanskassa (5,5 milj.) ja Norjassa (4,7 milj.) on suurin piirtein saman verran asukkaita kuin Suomessa. Tuntematta Tanskaa ja Norjaa kovin hyvin, stereotyyppiseksi jämähtänyt käsitykseni on, että molemmissa maissa kyetään suunnittelemaan ihmisennäköisiä, lempeänlämpimiä ja lähestyttäviä rakennuksia.

Heikki - aivan, olet oikeassa.

Jatkan hieman toisesta vinkkelistä:

Aina joskus askarruttaa se, onko meillä todellisia markkinoita rakennusperinnön osaavalle ja aktiiviselle vaalimiselle; siis kysyntää ja samalla rahoitusta hyville suunnittelijoilla, osaaville korjaajille ja sivistyneille rakennusyhtiöille. Ja samaa voisi kysyä tietysti hyvän uudisrakentamisenkin osalta.

Sinun kommenttisi viittaa siihen, että markkinoita (eli väkeä ja toimeentuloa) on ihan riittävästi, jos sitä vaan halutaan. Tilanne taitaakin vähä vähältä kohentua.

Näin pitäisi tietysti ollakin, korjausrakentamisen suhteellisen osuuden rakentamisesta koko ajan lisääntyessä. Rakennusaineteollisuudessakin samoin - vaikka aina joskus havaitsee jonkun ns. perinnerakentamiseen materiaaleja tuottavan yrityksen olevan vaikeuksissa. Mutta homma näyttää kannattavan ainakin silloin, kun samaa tavaraa käytetään niin korjaus- kuin uudisrakentamisessa; ekologista, koeteltua, teknisesti toimivaa (eikä liian kallista..?)

Tuossa valossa murehduttaa vaikka se, missä tilassa kuulut pohjalaistalot ovat. Ok, osa on pelastettu ja kunnostettu, mutta olen sukuni juurilla matkatessa nähnyt myös hienoja pihapiirejä tyhjillään ja vaiheittain romahtamassa, juuri sillä rajalla että ne huomenna ovat jo menetettyjä, ja sen uuden asuintalon siinä vieressä. Kohta onkin maakunnassa muuten seminaari pohjalaistaloista.

Kuule Mikko,

ns. perinnerakentaminen on mielestäni siinä mielessä outo lintu, että se sisältää monia vuosisataisen kokemuksen tuloksia oman aikansa tiukkaan rakentamisen kaanoniin tiivistyneinä 'musteina', selvitymisen ehtoina. Sellaisia kuin luonnonlakien pakollisen huomioonottamisen rakennuspaikan valinnassa tai tietyt kokemuksen kovat opit talon tuhoutumisen estämisessä.
Nyt on toisin, talot ovat kulutushyödykkeitä, jotka uusitaan yhä lyhyemmin väliajoin, heitetään vanhentunut, mutta ehkä käyttökelpoinen roskikseen ja raahataan uutta tupaan. Rakennustekniikkakin mahdollistaa mihin tahansa rakentamisen ja miten piittaamatta luonnonlaeista tahansa. Eikä väliä vaikka joku ilkeää moittia tuota touhua epäekologiseksi, kunhan on komiata ja naapurit kateita tai bisnes luistaa.
Pohjalaistalon ja pihapiirin karu kohtalokin on osa tätä kulttuurin onnetonta katkeamista. Ikävintä taitaa olla se, ettei uuden omakotitalon pihapiiriinsä nostattanut aavista millaista korvaamatonta kultamunaa povellaan hautoo kun antaa omassa pihapiirissään perinnetalon hiljaa raueta tomuksi, kuvaamallasi tavalla.
Siinä on JOY-kampanjavuoden ydin, ymmärryksen ison kohentamisen missio.
heikki

Heikki ja Sara

Tämä on ollut mukava keskustelu, jään odottamaan Heikin uusia blogitekstejä. Ja pahoitteluni Saralle - nopeasti kirjoittaessani vastasin yhdessä viestissä Heikille ("Heikki - aivan,..) vaikka vastaukseni kohdistuikin Sinun kommenttisi ja jatko siitä.

Mikko

Ah, kiitos tarkennuksesta Mikko.
Minä myös odotan mielenkiinnolla näitä blogikirjoituksia. Näistä teemoista on mielenkiintoista kuulla ja lukea; ne kiinnostavat, mutta ovat toistaiseksi olleet kovin vähän esillä julkisuudessa.